Uuden vuoden vaihde oli jokseenkin katastrofaalinen. Ja sen seuraukset ikäviä. Olen viime aikoina ahdistunut ja loukkaantunut ajan kuluessa yhä enemmän yhden ystäväni käyttäytymisestä minua kohtaan. Mies on tosin ehkä enemmän rakkaani ystävä kuin minun. Koen, että hän käyttäytyy yleisesti ottaen alentuvasti minua kohtaan (ei ihan jatkuvasti, mutta riittävän usein); jos rakkaani on paikalla niin hän sulkee minut keskustelun ulkopuolelle keskustellen asioista, joka ovat yhteisiä vain rakkaalleni ja hänelle ja mikäli pelaamme mitään yhdessä, on hän taipuvainen suhtautumaan minuun jopa vihamielisesti (ainakin se on se ainoa sana, mikä mieleeni tulee kuvaamaan suhtautumistapaa, jossa minun pitää hävitä ja kaikkien muiden pitäisi liittyä tämän tyypin mielestä minua vastaan samalla kuin hän tekee parhaansa, jotta minä häviäisin). Tämä käyttäytyminen on siis pahentunut viime aikoina ja olin jo ennen vuoden vaihdetta saamassa tarpeeksi.

Vuoden vaihteessa pelasimme roolipeliä, jonka aikana tämä ystävä sitten suhtautui minuun hyvin vihamielisesti tehden minun vuodenvaihteesta jokseenkin kurjaa ja epämukavaa ja kahdesti halusin lähteä sieltä itkien kotiin. En ollut ainoa, joka tämän huomasi, sillä rakkaani huomasi sen kyllä myös. Hän ajoikin kotiin, sillä annoimme ystävillemme kyydin ja tämä yksi oli siellä mukana ja minä (jos siis olisin ajanut) olisin varmasti heittänyt hänet pihalle autosta. No, rakkaani ja tämä ystävä ovat sitten käyneet keskustelua, jossa tämä ystävä on varmasti ensimmäistä kertaa elämässään myöntänyt tehneensä virheen (yksityisesti minulle ja rakkaalleni), vedottuaan ensin useassa postissa ihan kaikkiin, ettei hänen sitä tarvitsisi myöntää ("minähän tein kaiken oikein"). Siihen virheen myöntöönkin päästiin vasta siinä vaiheessa, kun hän oli yrittänyt saada minut puolelleen rakastani vastaan ja sen jälkeen syyllistää meitä molempia siitä, kun häntä näin kiusaamme (olin siis hiljaa keskustelussa). Lopulta hän pyysi anteeksi.

Ehkä minun olisi pitänyt antaa anteeksi ja vain antaa olla. Sietää alentuvaisuutta, ulos sulkemista ja satunnaista vihamielisyyttä. En kuitenkaan kyennyt. Rakkaani kehoitti minua olemaan rehellinen, joten olin ja kerroin avoimesti, mutta niin ystävällisesti kuin kykenin, mielipiteeni tilanteesta. Sanoin olevani myös pahoillani siitä, että se häntä loukkaa.

Hän ei ole vastannut. No, hän saattaa tosin vielä nukkua. Mutta aina katsoessani sähköpostia minulla on sellainen vatsaa vääntävä, kriisiä odottava, ahdistava olo, joka tuntuu tehokkaasti estävän kaiken näköisen työnteon. Lisäksi on kovin särkyinen ja huono olo. En selvinnyt tänään työpaikalle. Yliopistossa se on joskus anteeksi annettavissa, jos tekee töitä ahkerasti kotona. Kuitenkin nyt tuntuu siltä, että haluan takaisin apurahalle, jolloin ei ole kaiken lisäksi syyllisyyttä kykenemättömyydestä olla täydellinen työntekijä. Vihaan ihmissuhdekriisejä.

Pitkään aikaan en ole oikeasti vakavissani halunnut lapsia kuin aivan hetkittäin. Niinä hetkinä halu on ollut joskus merkittäväkin, mutta lyhytaikainen. En varsinaisesti pidä lapsista. Mutta olen aina kuitenkin jotenkin halunnut kokea äitiyden ja synnytyksen jne. Rakkaani ei halua lapsia, joten hänelle tämä kaikki on varsin yksinkertaista.  Minulle sen kai pitäisi olla, mutta ei se ole.
Kärsin varsin vaikeasta migreenistä, jota en alussa maininnut, kun se oli hoidossa merkittävällä määrällä lääkkeitä. Sitten yhtä lääkettä hieman vähennettiin joululomalla ja välittömästi olin monen päivän migreeniputkessa.
Mietin sitten eilen ajaessamme jälleen kotiin lomanvietosta, että: 1. jotta voisin hankkia lapsia, tulisi minun luopua kaikesta lääkityksestä ennen raskaaksi tuloa; 2. raskaus helpottaa usein migreeniä, mutta vasta siinä vaiheessa, kun on raskaana; 3. Se ei kuitenkaan helpota niskakipua, joka sekin on minulla melkoinen ja lääkityksen alla oleva asia; 4. en tällä hetkellä selviä ilman lääkkeitä enkä suoraan sanoen näe tilannetta, jossa tämä muuttuisi tulevaisuudessakaan. 5. Jos tulisin vahingossa raskaaksi, en tiedä, voisinko lasta pitää, sillä tämä lääkitys todennäköisesti vahingoittaisi sitä niin pahasti, ettei hän olisi elinkelvollinen (siis oikeasti eikä siis minun mielestäni vain) tai sitten todennäköisesti raskaus menisi itsestään kesken. Lopputulos = en voi saada lapsia. (enkä myöskään ole koskaan katsonut itseäni mitenkään sopivaksi adoptioäidiksi)
Jotenkin olisi kuvitellut, että tämä tieto olisi helpompi kantaa, kun ei hirveästi lapsista pidä. Kuitenkin olen koko elämäni aina ajatellut, että lapsia hankkisin ja saisin kokea sen, mitä äitini kuvaa elämän upeimmaksi asiaksi. En ole myöskään koskaan epäillyt, etteikö se sitä olisi. Yllätyin siis hieman, kun tuntui siltä, että joku iskisi veitsellä sydämeeni, enkä voinut lopettaa itkemistä vähään aikaan. Sitten kotiintulon pakolliset rutiinit pakottivat tähän hetkeen ja rauhoituin. Kuitenkin vieläkin oloni on jokseenkin kamala. Miten voi surra jotain, mitä ei koskaan ollut? Miksi sylini tuntuu niin tyhjältä?

Koska appikriisi laukesi jo eilen (mutta pääsin nettiin vasta tänään laittamaan kirjoituksen blogiin), niin tänään voi jo olla aivan uudet tunnekuohut kuvassa (kuka sanoo, että olen nyt jotenkin tunneherkällä päällä?). Kuulin tulevalta anopilta mitä ihastuttavimman asian. Kuulin, että rakkaani oli suhteemme alkuaikoina jossain vaiheessa soittanut äidilleen ja sanonut tavanneensa Elämänsä Tuitun. Tämän kuuleminen teki minut tavattoman onnelliseksi, sillä se muokkasi sitä, miten olen ihmissuhteemme tähän asti nähnyt. Kyllähän minä aina tiesin, että rakkaani päätti pian tavattuamme, että olen tykättävä ihminen ja on tykännyt minusta siitä lähtien, mutta että hän myös päätti, että olen se ihminen, kenen kanssa hän haluaa elämänsä viettää. Minulle se näyttäytyi hieman toisin. Häneltä kuitenkin kesti kaksi vuotta sanoa, että rakastaa minua ja minun ensimmäinen rakkaudentunnustus sai karun vastaanoton aikanaan (joskin on mies sitä pahoitellut syvästi myöhemmin). Ja lähes koko seurustelusuhteemme ajan mies suhtautui kielteisesti avioliittoon, ehkä sen takia, että minä sitä niin paljon halusin (kun oli kasvatettu sellaista tahtomaan). Nyt sitten kihlauksen jälkeen kuulin häneltä senkin, että oli jossain vaiheessa päättänyt, että kun olen vuoden puhumatta häistä niin sitten hän kosii. Eli ilmeisesti kyllä hän on minua jo kauan vakaasti rakastanut, minkä tavallaan olen kyllä tiennytkin, mutta että näin paljon... Se tuntuu kyllä tavattoman hyvältä ja turvalliselta, sillä kyllä minä häntä kovasti rakastan myös omalta osaltani.

Juttelin sitten uudelleen rakkaan kanssa ja hän lupasi ruokapöydässä kysyä vanhemmilta näiden mielipidettä häistä. Piti lupauksensa ja kysyi, mitä mieltä vanhemmat ovat morsiamen valinnasta. Vähän vastahakoisesti mitään sanoivat, mutta se taitaa olla tapana täällä päin Suomea. Anoppi oli sitä mieltä, että hyvän oli valinnut (joskaan eipä tuossa sanomisella ole mitään vaikutusta mihinkään) ja sovitaan yhdeen kuin vakka ja kansi. Appea piti hieman enemmän painostaa sanomaan mitään, onneksi ei kuitenkaan minun. Sitten hän sanoi, että rakas olisi huonommin valinnut, jos olisi valinnut kenet tahansa muun. Se tuntui todella hyvältä. Hiljalleen oma tunnelataus tilanteessa alkaa purkautua ja alan taas rentoutua. Eiköhän tämä taas jouluksi muutu =)... ja pian häitä juhlita.

Olemme rakkaani vanhempien luona viettämässä joulua. Viimeinkin tajusin, että menemällä naimisiin, liityn myös miehen sukuun ja he tulevat sen jälkeen olemaan myös minunkin sukuani. Tämä oivallus korosti mielipahaa siitä, ettei tuleva appeni ole kertaakaan onnitellut minua tai mitenkään muutenkaan ilmaissut olevansa mitenkään mielissään tulevista häistä. Ei hän ole vastakkaistaan sanonut ja on yleisesti varsin vähäpuheinen mies, eli ei se kai mitään tarkoita. Hän ei kuitenkaan halua puhua häissä eikä ollut kovin innostunut tanssittamaankaan minua, joskin oli myöhemmin (kun en ollut paikalla) sanonut, että kai sitten pitää opetella tanssimaan valssia. Minulle hän vain sanoi, ettei tanssisi häissäni kanssani valssia. Olen hieman yllättynyt siitä, miten pahalta tämä tuntuu. Tulen menemään hänen ainoan poikansa kanssa naimisiin ja olemaan apen itsensä kanssaan tekemisissä hänen loppuelämänsä ajan. Olisi kiva edes sanalla kuulla, että hän on onnellinen asioiden saamasta käänteestä.

Yritin puhua asiasta rakkaalleni. Emme kai varsinaisesti riidelleet, vaikka nyt jälkeen päin siltä tuntuukin. Hänellä tosin särki hieman pää ja hän lähti alakertaan katsomaan televisiota ja jäin itse yläkertaan pitämään seuraa nukkuville kissoille, joista musta nukkui ihanasti pää käteni päällä ja harmaa pitkälti vatsani päällä. Rakas ei ymmärrä, miksi sillä olisi mitään väliä, mitä hänen isänsä ajattelee ja jotenkin tuntuu olevan ärtynyt siitä, että kaipaan jotain. Minä en taas ymmärrä, miksei hän voi vain jutella isänsä kanssa ja kysyä tältä, onko tämä onnellinen, rakaskin kuin myönsi, ettei voi varmaksi sanoa, että tämä olisi tyytyväinen. Suoraan sanoen tuntuu niin pahalta, että tekisi mieleni perua koko häät. Itkettää vain. Onneksi on hyvänä syynä kissat, joiden johdosta voin pysyä yläkerrassa eikä tarvitse mennä alakertaan, missä tämä tuleva appi on ja miettiä, miten tähän nyt sitten pitäisi suhtautua.

Apua!